Kirjavertailu: Ruohometsän kansaa
Yhteisön Pelisäännöt
Ei ole lainkaan epätavallista, että eläimille annetaan kirjallisuudessa inhimillisiä piirteitä, mutta kun pienet lapset muuttuvat villipedoiksi, raaoiksi tappajiksi, silloin ollaan jo tutun ja turvallisen kotipesän ulkopuolella.
Richard Adamsin vuonna 1972 ilmestynyt klassikkoteos Ruohometsän kansa ja William Goldingin legendaarinen Kärpästen herra (1954) ovat loppujen lopuksi kuin sisaruksia. Kun katsotaan pintaa syvemmälle, ne käsittelevät tismalleen samaa teemaa: yhteisön pelisääntöjä tiukassa tilanteessa. Mutta kuten sisarustenkin suhteen, myös näistä kirjoista on aistittavissa pieniä eroavaisuuksia.
Lähtötilanne on kummassakin samantapainen. Ruohometsän kansassa kaniinit joutuvat jättämään kotinsa, kun eräs yhteisön jäsenistä, Viikka-niminen pienokainen, näkee uhkaavan näyn, jossa kaikki alueen pesäkolot tuhotaan. Hän kertoo asiasta muille, ja pienen epäröinnin jälkeen kaniinijoukko lähteekin kohti suurta tuntematonta, pois ihmisten jaloista. Myös Kärpästen herrassa koti jää kauas unholaan, kun joukko englantilaisia koulupoikia päätyy onnettomuuden seurauksena autiolle saarelle, keskelle pelottavaa luontoa.
On mielenkiintoista huomata, kuinka maailma rakentuu: aina tarvitaan joku, joka on muiden yläpuolella ja päättää asioista. Tämä tulee ilmi myös molemmissa kirjoissa, kun uudenlaiseen tilanteeseen ajautuneet ryhmät päätyvät heti valitsemaan itselleen johtajan. Kaniinien keskuudessa ei järjestetä minkäänlaista virallista kokousta, vaan tähän rooliin ajautuu Pähkinä, mutta Kärpästen herrassa pojat järjestävät muodollisen äänestyksen, ja johtajaksi valitaan Ralph.
Tuon jälkeen myös muut roolit jakautuvat nuorukaisten kesken, ja selkein kahtiajako tehdään isojen poikien ja tenavien kesken. Tuo on kuitenkin varsin suurpiirteinen jako, ja vanhempien poikien keskuudessakin syntyy heti kaksi kuppikuntaa. Haaksirikkoutuneiden joukossa on nimittäin myös kuoropoikia, ja ennenkin tahtipuikkoa heiluttanut Jack Merridew nousee oman lahkonsa päälliköksi. Jack päättää, että heidän on saatava jotain syötävää ja nimeää täten joukkionsa metsästäjiksi. Sen sijaan toinen ryhmittymä, Ralph kumppaneineen, keskittyy siihen, että savua tuottava tuli pysyy elossa vuoren laella. Se on ainoa tapa viestittää olemassaolosta ulkomaailmalle, ja vain tällä tavoin ohi kulkeva laiva saattaisi heidät huomata.
Mutta ajan kuluessa kaikki yhteiset tavoitteet murenevat, ja yhteisö alkaa jakaantua entistäkin selkeämmin kahtia. Kun vielä pelko saarella vaanivasta pedosta nousee päällimmäiseksi huoleksi, niin viimeisetkin hymyt hyytyvät, ja koko lauma ajautuu tuuliajolle. Sivistys katoaa täysin, eikä mikään enää erota poikia villi-ihmisistä. Kun likaantuneet kasvot peittyvät rasvaisista hiuksista, ja ennen niin hienostuneet koulupuvut repeävät kappaleiksi, niin tilalle saapuvat pelko ja julmuus. Eikä aikaakaan, kun pelonsekaisissa tunnelmissa nähdään ensimmäiset kuolonuhrit, ja lopulta kaikki Ralphin entiset liittolaiset liittyvät Jackin metsästäjiin joko omasta tahdostaan tai julmasti pakotettuina.
Ruohometsän kansassa ei samanlaista valtataistelua nähdä. Johtajaksi noussutta Pähkinää kunnioitetaan suuresti, ja yhteishenki on huomattavasti lämpimämpi kuin haaksirikkoutuneilla pojilla. Siinä missä poikien kunnioitus alussa vallinneita tapoja kohtaan eltaantuu, luovat kaniinit ympärilleen vahvan siteen muun muassa yhteistä sanastoa käyttämällä: ”Esikot kuuluvat owslalle.” Kun kaniinit ryhtyvät johonkin suurempaan operaatioon, esimerkiksi naaraiden etsintään, tekevät he tiivistä yhteistyötä, kun taas Kärpästen herrassa joukkuehenki on vähäistä, ja yhdessä tekemällä ei synny muuta kuin riitaa ja hampaiden kiristelyä.
Autiolla saarella pojat luovat oman pysyvän yhteisönsä, johon ei luonnollisestikaan lisää jäseniä ilmaannu, mutta matkatessaan läpi metsien ja peltojen kaniinijoukko saa koko ajan lisää karkulaisia mukaansa. Jokaiselle löytyy toki oma paikka, mutta silti yksi suuri epäkohta on kuitenkin ilmeinen: kaikki ovat uroksia. Pian naaraiden hausta tuleekin toinen tärkeä tavoite turvapaikan etsimisen rinnalla, ja ajan myötä sukupuolijakauma alkaa sitten tasoittua – mutta se tuo mukanaan uusia ongelmia. Jos naaraita tulee omaan laumaan lisää, niin sitten niitä luonnollisesti katoaa jostain muualta, ja näin ollen häviäjän rooliin ahdistettu Ratamo, toisen kaniinilauman tyranni, aloittaa väkevän taistelun ”naarasryöväreitä” vastaan. Voimainkoettelu johtaa kuitenkin lopulta Ratamon tuhoon, ja pitkän korpivaelluksen jälkeen kaniinit saapuvat vihdoin luvattuun maahan. Onnellinen loppu kaikesta huolimatta.
Myös Kärpästen herra päättyy perinteiseen tapaan lopputaisteluun. Ralph on lopulta ainoa, joka vielä jaksaa taistella merkkitulen ja pelastautumisen puolesta, kun taas kaikki muut ovat kääntyneet Jackin puolelle ja ryhtyvät jahtaamaan häntä verenmaku suussaan – tavoitteenaan tappaa. Ja juuri kun metsästäjien seipäät ovat iskemässä hänet kuoleman kitaan, saapuukin saaren edustalle pelastava enkeli: merkkisavu oli tavoittanut ohi lipuneen laivan!
Mitä siis huomaamme? Vaikeassa tilanteessa kaniinit pärjäsivät koulupoikia paremmin. Me ihmiset olemme niin vallanhimoisia ja pidättelemättömiä, että aina tilaisuuden tullen ajamme vain omia etujamme. Kun kaniinit pyrkivät tavoitteeseensa sulassa sovussa, kiinnittivät vallanhimoiset ihmiset huomionsa keskinäisiin kiistoihin, ja kaikki se, mihin oikeastaan pyrittiin, unohtui varsin nopeasti.
Lukukokemuksena molemmat kirjat olivat erinomaisia. Ruohometsän kansassa kertomusta väritti kirjan oma sanasto, ja teksti oli muutenkin nautinnollista. Kärpästen herrassa teksti puolestaan oli suurilta osin melko synkistelevää, eikä ilonhetkiä juurikaan tarjottu edes lopussa. Vaikka pojat lopulta pelastuivatkin, jäi taustalle silti synkkä varjo:
”Hänen mielessään välähti muisto merkillisestä loistosta, joka kerran oli ympäröinyt näitä rantoja. Mutta saari oli kärventynyt kuin kuollut puu, Simon oli kuollut, ja Jack oli… – – Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta ja menetettyä uskollista ja viisasta ystäväänsä Possua, joka oli ilman halki syöksynyt kuolemaan.”
Pohjimmiltaan kirjat ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Vaikka niistä löytyy toki monia eroavaisuuksia, niin taustalla on silti sama sanoma: yhteisö tarvitsee pelisääntöjä, olivatpa ne sitten oikeudenmukaisia tai eivät. Ilman niitä ei voi elää.
Kommentteja
Omasta mielestämme tehtävänanto täyttyi melko hyvin ja onnistuimme vertailussa omasta mielestämme vähintään kohtuullisesti.
Kirjoista löytyi yllättävän paljon samankaltaisuutta, vaikka ne olivatkin erilaisia.
Tehtävä on oli kaikin puolin mukava pienen alkukankeuden jälkeen.
Saimme tekstistä arvosanan 8, johon olemme ihan tyytyväisiä.