Arvoisa Kari Hotakainen
Luin romaaninne Juoksuhaudantie, ja kiinnostukseni heräsi heti kirjan alkumetreillä. Mielestäni onnistuitte hienosti kuvaamaan yksinäistä suomalaista mielenmaisemaa, ja miestä, joka menetti perheensä ja tekisi mitä tahansa saadakseen sen takaisin.
Henkilöhahmot olivat uskottavia, joskin välillä hieman pessimistisiä ja toisinaan jopa hiukan yksinkertaisia ajattelultaan. Välillä ihmettelin, ettei kirjan Suomesta muuta löytynytkään, kuin kehäkolmosia, kerrostaloasutusalueita, metsää ja omituista kansaa. Toisaalta tähän kaikkeen oli helppo samaistua.
Pidin erityisesti kerrontatyylistä ja siitä, että tarinaa kerrottiin eri henkilöiden näkökulmista. Juonessa oli näin helpompi pysyä kärryillä. Lisäksi hieno yksityiskohta oli aivan lopussa, kun viimeisten lukujen nimissä ei enää kerrottu, kenen näkökulmasta tarinaa nyt kerrottiin, vaan lukijan tuli arvuutella itse, ja näin ei voinut olla täysin varma, tekikö lopussa oikeita johtopäätöksiä. Lisäksi se korosti lopun hengästyttävyyttä ja sekavuutta.
Koko kirjan läpi kulkeva vertaus talvisodasta ja kotirintamamiessodasta oli mielestäni erittäin osuva. Päähenkilö Matti Virtanen kävi ikään kuin omaa sotaansa omalla rintamallaan, kotonaan. Hänen sotaansa ei kukaan juurikaan arvostanut, eikä siitä puhuttu historiankirjoissa, vaan se oli ennemminkin yhden ihmisen sotaa vallitsevia yhteiskunnallisia käsityksiä kohtaan. Hänkin taisteli jonkin aatteen puolesta ja kohtasi vastarintaa, kuten suomalaiset sotilaat talvisodassa. Oli varmasti mielenkiintoista kirjoittaa kahdesta näin erilaisesta yhteiskunnasta rinnakkain.
Onnistuitte muutenkin punomaan kirjaan erilaisten ihmisten kohtaamisen tuottamia vaikeuksia, ja ongelmia joita syntyy, kun ihmiset alkavat luokitella ja erotella toisiaan. Ihminen kykenee ahdistuneena ja nurkkaan ajettuna äärimmäisiin tekoihin. Mielessäni herätitte kysymyksen, onko sodassa ja rakkaudessa todella kaikki sallittua.